• Dalva Lamminmäki

Kansanparannusta ja kanteleen sointuja Parppeinvaaran runokylässä

Viimeiset pari kuukautta olemme kanteleensoittaja Katja Malisen kanssa viettäneet kummallisia, soivia, ihokarvat pystyyn nostattavia ja naurun täyteisiä päiviä. Rakentaessamme yhteistä soivaa luentoamme, yllätyimme työn edetessä, kuinka täydellisesti kannel löytää paikkansa kansanparantajien tarinoista.


Katja Malinen on pohtinut kanteleen ja parantamisen

suhdetta musiikin kautta.

”Kanteleen ääni vie ihmisen jonnekin, muualle tästä hetkestä. Vanha, kenties tuhansien vuosien takaa oleva soitin kantaa sisällään viisautta ja ajattomuutta, sillä on kyky kuljettaa ihminen maailmojen väliin, matkalle. Usein näen kuinka ihmiset rentoutuvat kuunnellessaan sen sointia, kiire katoaa, he sulavat musiikkiin. Itselleni kanteleensoitto toimii kanavana tunteiden ilmaisuun, sävelet rauhoittavat ja avaavat tilaa kaikelle kauniille ja hyvälle”, Katja toteaa.



Tästä lähtökohdasta käsin olen myös lukenut ja kuunnellut menneisyyden kansanparantajia. Olen halunnut olla heistä kertovien tarinoiden kuljetettavana. Antti Pänkäläisen teoksessa Kansanparantajia (WSOY, 1938) esitellään kansanparantajia ja heidän toimiaan. Pänkäläinen kirjoittaa teoksen alkulauseessa seuraavanlaisesti: ”Tässä julkaisussa esitellään joukko kansanparantajia, tietäjiä ja poppamiehiä, jotka edustavat vanhaa kansanomaista parannustaitoa”. Pänkäläinen oli jyväskyläläinen toimittaja ja valokuvaaja, hänen työotteensa oli enemminkin kerronnallinen kuin tutkiva, mikä mielestäni on etu, koska hän pyrki vain kuvaamaan asioita, ei tekemään tutkimusta tai analysoimaan asioita. Luennollamme herättelemme eloon kansanparantajien tarinoita ja samalla sukellamme kansanparannuksen maailmaan.


Parantajat olivat arjessaan torppareita ja tavallista kansaa, heidän taudin selityksensä olivat kansankielisiä ja sidottavissa asiayhteyksiin selkeästi. Suomalainen alempi yhteiskuntaluokka, johon talonpojat ja muu ”rahvaaksi” luokiteltava kansanosa kuului, tekivät parannustoimia kokemuksen ja muualta siirtyneen tiedon nojalla, niillä välineillä ja keinoilla, jotka olivat saatavilla. Pänkäläisen kuvauksissa kuitenkin tulee ilmi myös kansanparantajien ja lääkärien yhteistyö.


Pänkäläisen (1938) kuvauksissa kansanparantajista tulee esille useaan kertaan

kuvattuna tietynlainen rituaalinen näytelmä, missä parantajan kerrotaan ensin pelottelevan avunhakijaa, käyttäytyvän karkeasti, vähättelevän niin itseään kuin avunhakijaa, kunnes tämän jälkeen muuttuu ystävälliseksi ja puheliaaksi.


Tarinoissa kuvattu karkea käytös ja kummallinen olemus kuuluivat oleellisesti hyvän parantajan ominaisuuksiin. Vain erikoisella henkilöllä katsottiin voivan olla erikoisia voimia, ja itse parannusnäytelmä on oleellinen osa itse parannusta. Parannustoimet tehtiin parantajan kotona tai tarpeen vaatiessa parannettavan luona. Parannusriiteissä keskeistä oli myös muun muassa parannukseen käytettävien ainesten ottaminen ja palauttaminen taudinaiheuttajan lähtöpaikkaan. Tämän toimintavan tilalle tulivat parantajan luota kotiapteekista löytyvät valmiiksi kerätyt lääkinnälliset kasvit sekä apteekista ostetut lääkevalmisteet. (Piela 2005, 22)


Perinteisen ja modernin rajapinta on häilyvä, kun esimerkiksi perinteisten kansanparantajienkin tiedettiin lukevan paljon lääketieteellisiä julkaisuja ja erilaisia sairaanhoidollisia oppaita. He myös hankkivat tietoa apteekkareilta ja lääkäreiltä. Joissain tapauksissa tiedetään apteekkarien kysyneen neuvoa kansanparantajilta jonkin sairauden lääkitsemiseen ja myös lääkärit oppivat kansanparantajilta.


Voisi kenties sanoa, että kansanparantajat ovat olleet oman aikansa ensihoitoyksikkö, joka on hoitanut äkilliset sairastapaukset. Perinteinen kansanparantaja ei ollut vain kehon vaivojen korjaaja, vaan myös kuuntelija, neuvonantaja sekä sosiaalisen järjestyksen ylläpitäjä. Yhteisön suoma luottamus oli kaiken kulmakivi, parantajan tärkeintä pääomaa, tämä luottamus rakentui hoitojen vaikuttavuudelle sekä henkilön persoonallisuudelle.


Pänkäläisen keräämät tarinat sisältävät parantamisen tärkeimmän ytimen; auttamisen halun, riippuvuussuhteen ympäröivään yhteisöön ja luontoon, tarpeen selviytyä ja kyvyn kohdata näkymätöntä. Kun tulkitsemme menneisyyttä nykyajan mittareilla, saatamme kadottaa paljon oleellista tietoa. Mutta aina voimme palauttaa aistien ja kokemuksen merkityksen.


"Kanteleeni kanteloisin, sillä sutkin suojahan Kanteloisin virran viereen, veen voiman voideltavaks Kanteleeni, kanteloisin kipusi kuuman ja kulumat Kanteloisin virran viereen Veen voiman voideltavaks Kanteleeni kanteloisin sillä sutkin suojahan paikkaan mis ei pääse liha ihmiseen liha käsiks, ihmiseen "

- Katja Malinen -



Vaaraviikko 5.7.-10.7.2021 Parppeinvaaran runokylä, Ilomantsi

10.07.2021 Klo 17.00 Soiva luento: Kuppariakkoja ja myrrysmiehiä

Perinteentutkija Dalva Lamminmäki ja kanteleensoittaja Katja Malinen luovat äänimaailmallisen luennon, jonka avulla kuulija uppoutuu syvälle suomalaiseen kansanparannuksen perinteeseen. Esityspaikkana Runonlaulajan pirtti. Museon pääsymaksun hinnalla. Osallistujamäärä max 30 henkilöä, ennakkovaraukset osoitteeseen parppei@ilomantsinmuseot.fi.


Tapahtuma Facebookissa https://fb.me/e/2B0ryktEa




Lähteet:

Blogikirjoituksen teksti perustuu Pro gradu- tutkielmaani.

Lamminmäki, Dalva (2020). Kansanparannus uudessa ajassa ja paikassa. Perinteen ja modernin muovaama ammatti-identiteetti. Itä-Suomen yliopisto.


Piela, Ulla (2005) Parantajan rituaalinen kosketus. Teoksessa Huttunen, Sirpa & Nuolijärvi, Pirkko (toim.) 2005: Tahdon sanoa. Kirjoituksia kielen ja perinteen voimasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1035. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.


Pänkäläinen, Antti (1938) Kansanparantajia. Helsinki: WSOY.

24 views0 comments